Mutta suurin niistä on rakkaus.

Maanantaina alkaa leiri.

Maanantaina alkaa leiri.

Maanantaina alkaa leiri.

Maanantaina alkaa leiri.

 Joojoo, kyllä mä sen sisäistän vielä. Hassua kun nää tän kesän leirit on vähän jotenki tullu nurkan takaa. Vaikka oonki koko kesän tiennyt tästä leiristä. Isoisostelu on oikein mukavaa. Vaikka se tuokin vähän enemmän vastuuta, niin siinä on silti oma hienoutensa. saa olla isonen isosille. Ja huolehtia siitä, että isosilla on kaikki hyvin. Ja kun siinä onnistuu, niin myös leiriläisillä on yleensä mukava viikko.

  Mutta ripari tietää komentelua, aikasia aamuja, kiireisiä päiviä, paljon ruokaa, naurua, ynnä muita leirielämälle normaaleja piirteitä. Jokainen porukka on omanlaisensa, ja niin myös leiri. Toivon että tästä on tulossa hyvä viikko hyvällä porukalla, mahtavat isoset mulla ainakin on!

Leirillä jää onneks aikaa myös miettiä omaa elämää ja omaa uskoaan. Sitä, millanen meidän Jumala on ja mitä se merkitsee mun elämässä. Mulle leirit on usein myös kasvun paikkoja, hetkiä, jollon ymmärtää aina jotain uutta elämästään. 

Huh, kun on lämmin. Kävin tänään tuhlaamassa loput rahat vaatteisiin, jotta olis leirillä päällepantavaa. 

Nyt pieni alkava päänsärky kertoo siitä, et on paras lopettaa tähän.

Yhdessä koimme pienen hetken elämää

Olipa kerran pieni tyttö. Kerran tyttö sattumalta tutustui ihanaiin ihmisiin ja heidän suureen rakkauteensa ja oikeastaan elämäntapaan, lehmiin. Tyttö halusi tavata heidät uudestaankin. mutta koska matka heidän luokseen oli kovin pitkä, näin tapahtui vain harvoin. Kuitenki joka kesä, perheen saapuessa mökille, tyttö meni tapaamaan ystäviään. Ja eräänä kesänä kun yksi lehmistä oli saamassa vasikkaa, hän päätti olla palaamatta yöksi mökille. Tuon yön jälkeen mikään ei estänyt häntä. Monet kesät ja muut lomat tyttö vietti noiden ihanien ihmisten ja mahtavien eläinten seurassa.  Hän oppi mitä on rakastaa eäimiä koko sydämestään, läpi elämän. Hän oppi olemaan vahva, henkisesti ja fyysisesti. Hän oppi millainen on itse. Tuo paikka opetti vuosien mittaan häntä elämään oikein ja omalla tavallaan. Ihmiset opettivat hänelle rakkautta. Ja eläimet, kaiken tarpeellisen hänestä itsestään. Hän sai tuntea maaseudun rauhan, mutta kuitenkin myös kiireisen ja omalla tavallaan hektisen elämäntyylin. 

  Kuitenkin eniten häneen kosketti lehmien olemus. Ne olivat kuin koiria. Yhtä seurallisia ja luonteenpiirteiltään erilaisia. Tyttö sai lehmien joukosta monta ystävää. Ja hän tiesi, että ne tuntevat hänet. Kuitenkaan koirien kanssa ei tarvitse varoa sarvia. Tyttö oppi myös tervettä pelkoa, kohtaamaan sen. Tyttö koki vuosien aikana ilot ja surut. Kokemuksia, joita ei voi ikinä unohtaa, kokemuksia, jotka muovasivat tytöstä oman itsensä. Nyt, kun tilalla ei enään lehmiä ole, tytön sydämessä on tyhjä aukko. Ei kuitenkaan ihmisten jättämä, he ovat edelleen siellä, heihin hän jatkaa yhteydenpitoaan. Paikka noille isoille, suloisille, rakastettaville eläimille. Niitä hän kaipaa. Eteenpäin hän elää elämäänsä toivoen, että vielä joku päivä hänen tielleen sattuu uusi lauma sydämensulattavia karvaturpia. 

Ja se tyttö olen minä.

Sääli, ettei kaikilla oo mahdollisuutta samanlaiseen elämänvaiheeseen. Mä en voi edes kuvitella mun elämää niin, etten olis ollenkaan koskaan ikinä sattunut tapaamaan niin mahtavia ihmisiä - ja eläimiä. Jos jossain niin maalla oon oppinu olemaan oma itseni. Sillon kun elämä tökkii, avaan ison keltasen kansion, joka on täynnä valokuvia. Lehmiä, lehmiä ja lisää lehmiä. En puhu tästä turhan usein ääneen. Mutta nyt kun ikävä on kasvanu isommaks ku ikinä, oli hyvä saada sanoa jotain. 

  

Tässä on mun suurin rakkaus.

Tän vuodatuksen jälkeen sauna tekee hyvää.

Something new... and something about dogs.

Oon tässä jo pidempää pohtinu sitä, että blogin ulkoasulle pitäis tehdä jotain. Tuo aikaisempi oli alunperimn vain väliaikaisratkaisu, joka sitten unohtui muuttaa nätimmäksi. Kokeilen nyt tällaista vaihtoehtoa ja muokkailen, jos siltä tuntuu.

Huh, kun tää kesäloma loppuu kamalan pian. Ja mulla kun on vielä yks ripari edessäpäin. Mullahan on siis lyhyen matikan yo-kirjotukset syksyllä. Arvatkaa vaan oonko lukenu niin paljon kun oli tarkotus? En tosiaan. Pitäis ehkä ottaa itteään niskasta kiinni ennen kun aika oikeesti loppuu.

Haluaisin laittaa kuvia, mutta mulla ei ainakaan omia tähän hätään ole, katsotaan jos löydän jotain, mistä saisin kirjottamisen aihetta.

We Heart It

Selailin kuvia, ja tällänen tuli vastaan. Joo, mulla on koirakuume. Meillä on kotona kaks kissaa, koiraa ei sinne ikinä oteta. Odottelen tässä että pääsen muuttamaan pois ja saan säästettyä rahaa koiraan. Mä en oo niitä ihmisiä, jotka haluu koiran, koska se on sulonen. Haluan koiran koska oon älyttömän eläinrakas ihminen ja älyttömän laiska lähtemään lenkille. Kun nää yhdistää koiraan nii musta vois tulla ihan himolenkkeilijä. Oon nimittäin aina rakastanu koirien lenkittämistä..
  Seuraava ongelma on sitten se, että rotukoirat maksaa. Ei sekarotusissa oo mitään vikaa, mutta kun mulla on kaks rotua, joihin oon ihan rakastunu:

Ensimmäinen on Göötaanmaan pystykorva. Poikaystävän perheellä on ihan älyttömän ihana ja sulonen gööttivanhus. Siitä mun rakkaus rotuun on lähteny liikkeelle. 

Toinen on dalmatialaiset, mun tädillä oli sellanen aikoinaan, ja se oli mun suuri rakkaus, hyvä ystävä ja leikkikaveri pienenä. Luonteeltaan sylikoira, mut kooltaan ei ihan :D 

Mut ehkä mulla on vielä joskus aikaa ja rahaa hankkia koira.
Tää postaus on nyt kyllä aika turhake :D Taidan lopettaa tähän.

Pieniä sanoja kaukaa jostain

Juhannuksen jälkeen on tapahtunu paljon, oon ajatellu paljon. Mulla on ollu suuri tarve kirjottaa paljon, mutten oo saanu aikaseks. Nyt mulla viimein on kone tässä, eikä mitään syytä olla kirjottamatta. 

Mikä estää ihmistä olemasta avoin ja rohkea? Monesti pienenä kun ahdistin jotain koulussa pidettävää esitelmää tai muuta sosiaalista tilannetta, iskä kysy multa, että mikä on pahinta mitä vois tapahtua. Siinä vaiheessa mä aina jäädyin ja katoin iskää ihan hölmistyneenä. Ikinä en osannu siiheen kysymykseen vastata ja asia oli käsitelty. Nyt vanhempana ymmärrän tän jo paremmin. Ja kun iskä nykyään ohjaa teatteria ja jonkun näyttelijöistä on vaikee uskaltaa, niin kuulen saman kysymyksen. "Mikä on pahinta mitä sulle voi siellä lavalla tapahtua? Se, että sä kuolisit. Ja niin tuskin käy." Se pistää mut hymyilemään. Oon nyt muutaman viikon lukenu erään ihmisen blogia. Se on rohkeinta ja aidointa tekstiä, jota oon ikinä yhdessäkään blogissa lukenu. Eikä tää nyt oo ollu mitään koko elämästä avautumista, ei tosiaan. Vaan ihminen, joka on kertonu mielipiteitään ja ajatuksiaan, palan omatsta elämästään ja myös uskostaan. Se on musta hienoa. Ja se on rohkassu mua eteenpäin mun omassa elämässä. Ehkä mullakin on joskus vielä rohkeutta puhua tollasia asioita julkisemmin. 

  Kuitenkin tää pohdinta rohkaisi mua, autto ymmärtämään, että mun menneisyydessä on asioita, jotka ei ollukkaan valmiita taaksejätettäväks vielä. Olin riparilla isoisosena ja mulla oli rohkeutta keskustella yhden ihanan ihmisen kanssa, joka sai mut ymmärtämään. Tajusin, etten voi yrittää jättää taakse asiaa, joka on keskeneräinen. Asioiden loppuun vieminen vaatiikin sitten rohkeutta. Sitä keräillessä... 

  Mulle on myös selvinnyt se, että ihmisten on vaikea muuttua mihinkään. Tässä taannoin mietin, että kyllä ihmiset kypsyy ja niiden ajatusmaailma kehittyy, asioista voi puhua, menneille voi nauraa yhdessä. Vaikka joskus on vaikeaa, unohtaminen on mahdollista ja elämä jatkuu. Mutta ei. Ei se mennytkään niin.  

  Mutta oon lähiaikoina huomannut, että mulla on muutama ihana uusi ystävä, molemmista olen ehkä maininnut tässä tekstissäkin. On ihanaa tajuta, että kun tuntuu pahalta, on muutaman viestin päässä ihmisiä, joista on apua. 

Huhhuh, oon sanonu aika paljon nyt jo. Tuskin kukaan tätä tahtoo lukea, aika sekavaa tekstiä kyllä. Mutta luulen, että tän jälkeen saatan tätä syvällisempää tekstiä viljelläkin jonkun verran. Oon ollu aika hiljaa tän blogin kanssa, mutta koitan saada siihen eloa taas kerran. 

Ehkä mä tänään hiljenen tähän. Vähän tylsäähän tää ehkä on lukea, mutta olkoot :DD