Pieniä sanoja kaukaa jostain

Juhannuksen jälkeen on tapahtunu paljon, oon ajatellu paljon. Mulla on ollu suuri tarve kirjottaa paljon, mutten oo saanu aikaseks. Nyt mulla viimein on kone tässä, eikä mitään syytä olla kirjottamatta. 

Mikä estää ihmistä olemasta avoin ja rohkea? Monesti pienenä kun ahdistin jotain koulussa pidettävää esitelmää tai muuta sosiaalista tilannetta, iskä kysy multa, että mikä on pahinta mitä vois tapahtua. Siinä vaiheessa mä aina jäädyin ja katoin iskää ihan hölmistyneenä. Ikinä en osannu siiheen kysymykseen vastata ja asia oli käsitelty. Nyt vanhempana ymmärrän tän jo paremmin. Ja kun iskä nykyään ohjaa teatteria ja jonkun näyttelijöistä on vaikee uskaltaa, niin kuulen saman kysymyksen. "Mikä on pahinta mitä sulle voi siellä lavalla tapahtua? Se, että sä kuolisit. Ja niin tuskin käy." Se pistää mut hymyilemään. Oon nyt muutaman viikon lukenu erään ihmisen blogia. Se on rohkeinta ja aidointa tekstiä, jota oon ikinä yhdessäkään blogissa lukenu. Eikä tää nyt oo ollu mitään koko elämästä avautumista, ei tosiaan. Vaan ihminen, joka on kertonu mielipiteitään ja ajatuksiaan, palan omatsta elämästään ja myös uskostaan. Se on musta hienoa. Ja se on rohkassu mua eteenpäin mun omassa elämässä. Ehkä mullakin on joskus vielä rohkeutta puhua tollasia asioita julkisemmin. 

  Kuitenkin tää pohdinta rohkaisi mua, autto ymmärtämään, että mun menneisyydessä on asioita, jotka ei ollukkaan valmiita taaksejätettäväks vielä. Olin riparilla isoisosena ja mulla oli rohkeutta keskustella yhden ihanan ihmisen kanssa, joka sai mut ymmärtämään. Tajusin, etten voi yrittää jättää taakse asiaa, joka on keskeneräinen. Asioiden loppuun vieminen vaatiikin sitten rohkeutta. Sitä keräillessä... 

  Mulle on myös selvinnyt se, että ihmisten on vaikea muuttua mihinkään. Tässä taannoin mietin, että kyllä ihmiset kypsyy ja niiden ajatusmaailma kehittyy, asioista voi puhua, menneille voi nauraa yhdessä. Vaikka joskus on vaikeaa, unohtaminen on mahdollista ja elämä jatkuu. Mutta ei. Ei se mennytkään niin.  

  Mutta oon lähiaikoina huomannut, että mulla on muutama ihana uusi ystävä, molemmista olen ehkä maininnut tässä tekstissäkin. On ihanaa tajuta, että kun tuntuu pahalta, on muutaman viestin päässä ihmisiä, joista on apua. 

Huhhuh, oon sanonu aika paljon nyt jo. Tuskin kukaan tätä tahtoo lukea, aika sekavaa tekstiä kyllä. Mutta luulen, että tän jälkeen saatan tätä syvällisempää tekstiä viljelläkin jonkun verran. Oon ollu aika hiljaa tän blogin kanssa, mutta koitan saada siihen eloa taas kerran. 

Ehkä mä tänään hiljenen tähän. Vähän tylsäähän tää ehkä on lukea, mutta olkoot :DD